27.3.2018

Jonkun kauan sitten unohtuneen tunsin liikuttavan minua

Tänne kuuluu edelleen hyvää! Uudet maastot ovat kuin irtokarkkipussi. Kun se on edessä avoinna, haluaisi vain maistaa heti kaikkea. Jokaisella lenkillä on tullut lukuisia "tuolla käyn seuraavaksi" tai "mihinköhän tuo tie johtaa" fiiliksiä.

Vaikka yöt ovat edelleen kylmiä, ollaan silti päästy nauttimaan oikein keväisistäkin ratsastuksista. Kevään huomaa lumen alta paljastuvasta maasta, lämmittävästä auringonpaisteesta ja siitä, että tarkenee varustaa hevosen ilman hanskoja. Ja erityisesti siitä, että jokaisella pikaisellakin harjauksella Tarasta irtoaa karvaa ison kissan kokoinen kasa. Hevosenkarvaa on vaatteissa, autossa, suussa ja kotonakin.
Olin sunnuntaina maastoilemassa tavallista nostalgisemmissa tunnelmissa. Ratsastin lähelle lapsuuden kotiani, jossa vanhempani edelleen asustavat. Päädyin samoille metsäpoluille, joissa olen lapsena useasti leikkinyt ja mieleen tulvahti runsaasti onnellisia lapsuusmuistoja.

Usean muun heppatytön tapaan haaveilin hartaasti omasta hevosesta. Mulla oli "mielikuvitushevosia" joiden kanssa kuvittelin ratsastavani pitkin metsiä. Olin miettinyt tarkasti hevosten rodut ja ulkonäön, luonteenpiirteet ja nimet. Jos olisin 2000-luvun lapsi, olisi mielikuvitushevosen tilalla ollut varmaankin keppihevonen.

Kun sunnuntaina ratsastin yhtä tuttua polkua, muistui mieleeni pitkästä aikaa lapsuuden hevosleikit. Voi kunpa innoissaan olisi ollut tyttö, jos olisi päässyt kurkistamaan tulevaisuuteen ja nähnyt itsensä samassa metsässä oman hevosensa kanssa.

Haaveilu on tärkeää ja ihanaa eikä sitä missään nimessä kannata jättää lapsuuteen vaan kannattaa sitä tehdä myös aikuisena. Kuitenkaan haaveilu ei saisi mennä niin pitkälle, että unohtaa nauttia siitä mitä jo on. Tuolla maastolenkillä muistin taas, että olen yhden elämäni pitkäaikaisemmista unelmista päässyt jo toteuttamaan. Aina voi haaveilla hienommista puitteista, hevosista, harrastusvälineistä. Kuitenkin kannattaa aina muistaa se pieni tyttö, joka haaveili tasan siitä yhdestä tavallisesta hevosesta ja metsäretkistä. Silloin ei käynyt mielessäkään hieno maneesi tai kalliit nahkasaappaat.

4 kommenttia:

  1. Olet ihan oikeassa. Se olisi oikeasti hyvä aina joskus pysähtyä miettimään sitä, kuinka onnellisessa asemassa onkaan, kun on saanut unelman omasta hevosesta toteutettua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella! Arjessa se helposti unohtuu, mutta aina välillä se muistuu mieleen, kun on kaikki kohdallaan <3 Saisi toki muistua useamminkin!

      Poista
  2. Hei,
    enpä ole pitkään aikaan ehtinyt täällä käymään lukemassa blogiasi, mutta niin ihana tämä kirjoitus... samaistuin tuohon fiilikseen oman hevosen omistamisesta ! Tosin omani jo siirtyi sateenkaarisillalle, mutta se tunne mikä aina sen oman rakkaan hevosen kanssa tuli , tulvahti lukiessa mieleeni... voi miten kaipaan !!
    Ihana suloinen Tara siellä yläkuvassa kurkkii mattojen välistä :)
    Iloisia metsäretkiä ja kaikkea mukavaa tähän kevääseen. Pysykööt itikat ja ihottumat kaukana !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mukavasta kommentista ja hyvää kevättä sinnekkin! Toivotaan, että kutinat pysyvät loitolla :)

      Poista

Jokaiseen asialliseen kommenttiin vastataan. Kiitos viestistäsi!