7.4.2017

Näkemiin


Jouduin tekemään hankalan päätöksen, mutta tiedän sen olleen oikea. Vani on tänään vaihtanut omistajaa meidän yhteiselon kestettyä reilun vuoden.

Perheenlisäystä suunnitellessa oli mulle selvää, että hevosista en halua luopua. Taloudellisista ja ajakäyttöön liittyvistä syistä ajattelin kotitallin olevan paras ratkaisu. Perheenlisäys ei antanut odottaa itseään kauaa ja hevosten kotiin ottamista alettiin toteuttamaan vauhdikkaasti. Varsan piti olla hyvä ratkaisu toiseksi hevoseksi. Varsan koulutushetket olisivat lyhyitä ja helppo mahduttaa päivään. Kaunis ajatus, mutta käytäntö osoittautuikin hyvin erilaiseksi.

Ensimmäiseen puoleen vuoteen meidän jäbä ei nukkunut päiväunia melkein koskaan varttia kauempaa. Lisäksi isännän työpäivät venyivät jatkuvasti iltaan saakka. Usein hoisin tallihommat joko pitkin päivää pihalla juosten tai illalla viimeiseksi. Tykkäsin kuitenkin kotitallin pidosta, enkä suostunut myöntämään lisääntyvää uupumustani.

Päivät lyhenivät ja harrastamiseni muuttui otsalamppu päässä suoritettuun pakkopullaan illan pimeinä tunteina. Tuntui siltä, että kun ehti panostamaan toiseen hevoseen oli se toiselta pois. Ratsastamaan en ehtinyt ja varsan kanssa tahkottiin samoja asioita etenemättä koulutuksessa mihinkään, kun kiireessä ei viitsinyt aloittaa uusia juttuja. Vieläkään en suostunut myöntämään itselleni, että tämä ei nyt ole sen luonteista harrastamista mitä haluan. Voimavara tämän piti olla, eikä pakko-suorittaa-hommaa.

Sitten varsa pääsi toiseen tallipaikkaan toisen varsan kaveriksi ja tilalle saatiin ylläpitoon kiva tamma, jonka kanssa voisi ajaa ja ratsastaa. Näin saisin kavereita seuraksi ja avuksi, kun liikutettavia hevosia olisi kaksi ja varsa saisi toisessa tallipaikassa varsaseuraa ja päivittäisiä hoitotoimenpiteitä, jottei pääse ihan villiintymään pihattoon. Kesän tullessa piti vaihtaa takaisin ja mun piti alkaa panostamaan varsan ajokoulutukseen.

Lähdettiin parin viikon reissuun ja reissun loppupuolella hevosten hoitajalta tuli viesti, että tammat eivät tule toimeen keskenään. Päätin kuitenkin katsoa rauhassa tilannetta, kun pääsisin itse kotiin. Viikon tammoja seurailtuani , tulin siihen tulokseen ettei homma toimi. Tara ei päässyt lopulta tarhan etuosaan lainkaan. Sillä piti olla oma heinäkasa ja vesikippo, eikä sillä ollut pihattoon mitään asiaa. Sitä ei saanut yksin pois tarhasta ja jos sai, sen takaisin saaminen olikin toinen juttu ja johtaja-tamma kärsi kaiken muun hyvän lisäksi eroahdistuksesta. Tämähän ei toimi kahden hevosen laumassa.

Asiat ratkesivat kuitenkin, Vani sai jäädä varsaseuraan ja Tara pääsi meidän kotikylälle loistavalle tallipaikalle. Harrastus alkoi taas maistumaan ja tuntumaan voimavaralta. Vasta vihellettyäni pelin poikki, tajusin miten loppu olin ollut.

Nautin harrastamisesta ja asiat tuntuivat loksahtaneen kaikin puolin loistavasti kohdalleen. Mulla ei kuitenkaan ole varaa pitää kahta hevosta tallipaikalla ja tarjosinkin Vania ylläpitoon tuttavalleni, jonka tallissa Vani siis jo valmiiksi asui. Aluksi varsaa oli ikävä, mutta oma harrastus tuntui pitkästä aikaa mieleiseltä. Kun ylläpitäjä ilmoitti haluavansa ostaa Vanin, olisi mun ollut tyhmää kieltäytyä. Varsan myyminen kirpaisee, mutta se on tähän väliin paras ratkaisu. Parasta on, että varsaa ei tarvinnut alkaa kaupittelemaan vieraalle eikä sen tarvitse muuttaa mihinkään.

Vani pääsee kokeilemaan kykyjään raviradalla ja sai muutenkin hyvän aktiivisen kodin. Mä voin keskittyä tarjoamaan Taralle kaiken liikenevän huomioni. Joku soraääni voi ajatella, että oliko se varsa pakko mennä ostamaan. En kadu sitäkään, koska vain kokeilemalla tämä kotitallihomma selvisi ja ehtisin oppimaan Vanilta paljon kuluneen vuoden aikana. Lisäksi asioilla on tapana järjestyä ja uskon, että harrastukseni vaati kaikki nämä vaiheet, jotta se kulkeutui tähän pisteeseen joka on mulle ja Taralle paras mahdollinen tällä hetkellä. Vaikka meillä oli ennen hevosten kotiin tuloakin loistava tallipaikka, oli mulla tallimatkaa 20km per suunta. Tunti matkoihin olisi tässä elämäntilanteessa liikaa. Kaikki nämä mutkat johtivat siihen, että pystyn jatkamaan harrastamista, tarjoamaan Taralle edelleen loppuelämän huolenpidon ja Vani pääsi hyvään paikkaan. Odotan innolla Vanin näkemistä radalla. Jahka se sinne asti pääsee, vanha omistaja on varmasti raviradalla kannustamassa!

Vansku on mahti varsa ja olen tyytyväinen, että sain tutustua siihen vaikka ei asiat mennytkään ihan suunnitelmien lailla.

Viime keväänä. Tara, Vani ja the Maha.

2 kommenttia:

  1. Ei sellaisia asioita pidä katua, mitkä osoittautuvat oikeiksi vaihtoehdoiksi. Ennemminkin voi katua niitä asioita, mitä ei ole tehnyt jostain syystä. Se on pääasia, että kaikilla on asiat hyvin ja harrastaminen on mukavaa, niin kuin sen kuuluukin olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta kommentista! Juurikin näin ja tämä keissi meni lopulta parhaalla mahdollisella tavalla, kun varsa sai jäädä tuttuun paikkaan tutulle ihmiselle kuitenkin :)

      Poista

Jokaiseen asialliseen kommenttiin vastataan. Kiitos viestistäsi!