30.5.2016

Hevosharrastus ja raskaus, 3. kolmannes

Nyt luvassa lyhyen juttusarjan viimeinen osa. Eli kuinka onnistui omien hevosten ja kotitallin hoitaminen raskauden viimeisellä kolmanneksella. Karkeasti jaettuna mun viimeinen raskauskolmannes koskee helmi-, maalis- ja huhtikuuta.

rv 38+2
Helmikuun puolivälissä raskausviikolla 29 olin Taran selässä viimeisen kerran ennen synnytystä. Vatsa alkoi olemaan jo sen verran suuri, että ratsastaminen ei tuntunut enää mukavalta ja istunnalla ratsastaminen oli kaunis ajatus vain. Ponit olivat siis helmikuun aika pienellä liikunnalla. Satunnaisesti sain jommalle kummalle ratsastajan tai juoksutin ne kevyesti liinan päässä. Haaveilin taluttelulenkeistä, mutta reippaiden ponien kanssa en arvannut lähteä liukkaalle tielle vaappumaan. Tarhan siivoaminen ja muut hommat luonnistuivat, mutta raskasta nostelua sun muuta vältteli jo vaistomaisesti.

Kuvia räpsiessä nää kaverit halus välttämättä tulla poseeramaan. Siitä koominen tilanne, että kumpikaan ei koko mun raskauden ajan tuntunut tajuavan vatsan kasvua yhtään, mutta valokuvatessa Kekekin oikein nojaili mun vatsaan :D
Vaikka Vani ei ollut erityisen käsitelty meille tullessaan, kunnioitti se ihmisen tilaa kivasti ja oli muutenkin alusta asti fiksu varsa. Siksi uskalsin varsan kanssa hieman touhuta. Kuitenkin koulutus oli mun loppuraskauden ajan erittäin satunnaista ja pientä sekä aina riippuvaista saaduista apukäsistä. Sen verran kömpelö olemus oli jo maaliskuussa, että esim. tarhan ulkopuolelle en lähtenyt itse varsaa taluttelemaan. Maaliskuun lopussa kipeytynyt kylki alkoi astumaan tallitöiden tielle. Onneksi mun veljentyttö sai yo-kirjoituksensa päätökseen ja alkoi käymään tallilla muutaman kerran viikossa. Häneltä sain tarhan siivoamisapua ja Tara pääsi taas aktiivisen liikunnan pariin.

Vansku ja maha-asukki
Huhtikuussa kylkikipu ei ollut enää niin paha vauvan laskeutuessa alemmas, mutta aloin saamaan osani liitoskivuista. Kipu tuntui nivusissa ja alaselässä. Toisena päivänä oli helpompaa ja pystyin siivoamaan esimerkiksi tarhaa pikkuhiljaa, kun taas toisena päivänä en meinannut päästä kävelemään lainkaan. Toisina päivinä innostuin kivuttomuudesta ja vietin aktiivisen päivän liikkeellä ja tallitöissä. Illalla sen tunsi sitten nahoissaan ja kipu oli jotain hurjaa. En kuitenkaan katunut missään vaiheessa hevosten kotipihalle ottoa, koska apua oli saatavissa ja näin hevosia kuitenkin päivittäin.

En kärsinyt missään vaiheessa raskautta suuremmista turvotteluista ja painoakin oli korkeimmillaan vain kuusi kiloa enemmän, mitä ennen raskautta. Nämä ovat toki yksilöllisiäkin asioita, mutta ison kiitoksen maltillisesta painonnoususta annan myös omalle tallille. Viimeistä kolmannesta lukuunottamatta ulkoilin tallihommien parissa vähintään tunnin päivittäin ja viimeisenkin kolmanneksen aikana tietty aktiivisuus pysyi mukana menossa koko ajan. Toivotaan, että tallityöt tekevät yhtä arvokasta tulosta myös synnytyksestä palautumiseen, mutta tästä on luvassa juttua myöhemmin. Sen verran on nimittäin vielä luvassa raskaushöpinää, että tulossa on oma postaus siitä, miten oman tallin pyörittäminen yhdistyy vauva-arkeen ja miten sujuu paluu ratsaille synnytyksen jälkeen.

Hevosten hoito oli siis turvattu koko raskauteni ajan. Alkuvuodesta Tara sai olla aika oloneuvoksena kevyttä juoksuttelua ja kävelyä lukuunottamatta, mutta en nähnyt tästä olevan mitään haittaa. Tamma vaikutti kuitenkin tyytyväiseltä ja vapaasta heinästä huolimatta ei lihonnut ainakaan silmämääräisesti. Paluu normaaliin liikutukseenkin keväällä sujui ongelmitta. Vanin koulutuksen alkua raskaus hidasti merkittävästi, mutta näiden nuorikkojen kanssa ei onneksi ole mikään kiire.

Tiiviinä yhteenvetona voidaan todeta, että mulla oli pääsääntöisesti helppo raskaus. Kuitenkin liputan myös asenteen ja kiinnostuksen puolesta. Toki supistelut, ennenaikaisen synnytyksen riskit, raskausmyrkytykset sun muut ovat oma lukunsa, mutta normaali raskaus ei ole sairaus eikä siihen kannata niin suhtautua. Omia olotiloja sopivasti kuunnellen ja maalaisjärkeä käyttäen onnistuu harrastaminen myös kasvavan vatsan kanssa. Näin pysyy keho ja mielikin virkeänä, kun ei liimaa itseään sohvanpohjalle. Aina tässä harrastuksessa on riskinsä, mutta fiksujen hevosten kanssa en nähnyt mitään syytä jättää harrastusta narikkaan. Hyödyt olivat kuitenkin suuret. Ehkä en raisun ja huonotapaisen hevosen kanssa suurivatsaisena olisi enää touhunnut, mutta omien tuttujen tyyppien kanssa puuhastelun koin turvalliseksi. Ja mainittakoon vielä, että suurin vaaratilanne mun raskauden aikana oli, kun seisoskelin pihalla auton vieressä ja liukastuin. Hevosista johtuvia vaaratilanteita ei taas ollut lainkaan.

Kaiken kaikkiaan koin hevoset itselleni läpi raskauden voimavarana, en rasitteena.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jokaiseen asialliseen kommenttiin vastataan. Kiitos viestistäsi!